Kurssin suoritin lähes tasan kahdessa kuukaudessa. Aloitin 22.1. ja nyt 20.3. sain opinnot päätökseen. Kurssin sisältö oli rakennettu perustuen kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin tutkimuksiin. Sisällössä oli lisäksi paljon perheiden, opettajien ja perheiden haastatteluita ja kertomuksia. Voi sanoa, että monikulttuurinen USA näkyi hyvin.

Professori Karen L. Mapp päätti kurssin viittaamalla kirjaansa "Beyond the bake sale".

Neljä tärkeää asiaa pitäisi muistaa:

1. kaikilla perheillä on unelmia lastensa suhteen ja kaikki haluavat lastensa parasta. Perheet voivat sanoa jotain, minkä vuoksi voimme ajatella/olettaa toisin, mutta ne sanatovat usein vain heijasteita esim. stressaavasta elämäntilanteesta.

2. Kaikilla perheillä on kapasiteettia tukea lastensa oppimista riippumatta vanhempien koulutustaustasta.

3. vanhempien ja koulun henkilökunnan tulisi olla tasa-arvoisia kasvatuskumppneita.

4. vastuu tästä kaikesta kumppanuuden rakentamisesta ja ylläpitämisestä on koulun henkilökunnalla

Looking forward seeing you again, Harvard!

Best wishes, Maarit laukkanen

... ja nyt on todistus: https://courses.edx.org/certificates/99dacbd7be154e2ab4e5f0b60164ba88

Opiskeluterkuin, Vaka-akka  Maarit

Harvardin kurssilla painotetaan koulun ja kotien välistä yhteistyötä, kotivierailuja, keskusteluja ym. high school ikäsiten kanssa yhdessä tutkimuksessa oltiin käytetty hyödyksi tekstiviestejä. Tekstiviestein oli tiedotettu vanhemmilla opiskelijan menestyksestä, poissaoloista ja muista opskeluun liittyvstä asioista. Taas kerran opiskelijoiden tulokset paranivat.

Pohdimme näitä aiheita myös esseessämme. Pohdimme kuinka erilaisilla digitaalisilla keinoilla voimme tukea yhteistyötä vanhemman ja varhaiskasvatuksen sekä esiopetuksen henkilökunnan välillä. Vanhemman kiinnostus lapsen tekemisä kohtaan on tärkeää. Lapsen oikeus on tulla nähdyksi ja kuulluksi. Varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen on tärkeä kertoa lapsen päivästä ja erillaisista arjen tapahtumista monikanavaisesti vanhemmille. Digitaaliset kasvunkansiot, blogit, facebook ryhmät, valokuvat  ym. ovat yksi hyvä keino vahvistaa yhteistyötä!

Heidi

Teimme noin vuosi sitten omassa esiopetusryhmässäni eräänlaisen pilottikokeilun, kun pistimme hynttyyt yhteen koulumme kuutosluokan kanssa ja teimme yhteisen kevätretken. Eskarit ja kuutoset, aika hurjaa vai. Ideanikkarina toimi kuutosluokan opettaja eikä meitä eskarin opeja tarvinnut paljoa yllyttää. Retkikohteiksi valittiin Parolan Panssarimuseo ja Hämeen linna. Retken opetuksellinen ja elämyksellinen sisältö siis räätälöitiin paljolti historiaan ja kulttuuriin. Bussiin siis.

Jo panssarimuseolla meille avautui myös se retken oppi, joka kyllä suunnitteluvaiheessa puheissa vilahti mutta jonka toteutumisesta emme olleet ollenkaan varmoja. Esiteinimäinen eskareiden mukaan lähtemisestä johtuva "Omg" vaihtui huolehtimiseen pienimmistä; apuun panssarivaunuun kiipeämisessä, käsi kädessä kulkemiseen kadun ylityksessä ja pienemmän nostamiseen, että hän näkisi maisemat korkealla olevasta linnan ikkunasta, eväspaketin avaamiseen ja pillimehupurkin kinkkisen pillin käytössä avustamiseen. Ja kyllä, myös historian asiat jäivät mieleen: "Onko ennen ollu olemassa vaan mini-ihmisiä kun Pekka ja Matti (kuutosia, nimet muutettu) jäis ainakin jumiin tohon haarniskaan".

Kouluttauduin viitisen vuotta sitten Suomen Ladun Metsämörriohjaajaksi. Metsämörritoiminta kehitettiin noin 25 vuotta sitten, kun huomattiin, että lapset alkavat vieraantua luonnosta. Asuminen kaupungeissa ja lähiöissä vaikeutti osaltaan luontoympäristön luonnollisuutta kasvu- ja oppimisympäristönä ja Suomen Latu kehitti Metsämörrin viemään lapset metsään. Mörritoimintaa toteutetaan tietyssä raamissa, joka sisältää leikkejä, eri sisältöihin liittyviä oppimistehtäviä sekä luontoa kunnioittavan käyttäymisen harjoittelua. Raami on joustava ja itsellenikin on Mörrin myötä avautunut monta uutta mahdollisuutta oppimiseen ilman kynää ja paperia - tai tietokonetta. Kielellinen ja matemaattinen työskentely sekä ennenkaikkea kaveritaidot ja toisen kunnioittaminen saavat ihan uusia ulottuvuuksia metsässä. Retkiin kuuluvat myös eväät ja vapaa leikki.

Ei, minä en ole mikään metsäfanaatikko mutta tämä viiden vuoden kokemus Mörriohjaajana on osoittanut, että metsä antaa myös lapsille loistavan - ja tarpeellisenkin - hengähdystauon nykyisen kiireisen elämänrytmin keskelle. Metsäympäristön fysiologisia vaikutuksia on tutkittu ja todettu, että jo lyhyt metsässä oleminen laskee sykettä ja verenpainetta sekä rauhoittaa ja parantaa mielialaa. Lasten toiminnassa metsän vaikutus näkyy melutason laskemisena ja parempana keskittymiskykynä. Elävät kasvit saavat olla rauhassa ja maasta löytyvistä kepeistä, kivistä, kävyistä, jne. rakennellaan majoja, linnoja ja oravanpesiä; ei niinkään pyssyjä. Ja kyllä, kepeistä saa muotoiltua hienoja numeroita ja kirjaimia.

Eikä metsä suinkaan ole ainoa mahdollinen "muu" oppimisen ympäristö. Matikankirjat kainaloon ja pihanurmikolle laskemaan tai kynät ja paperit mukaan ja hiekkalaatikon reunalle piirtämään. Toimivat varmasti yhtä hyvin eikä tarvitse aina tehdä samalla tavalla.

Hoi kolikok! (Metsämörrin tervehdys)

Anna-Liisa

Viime lauantaina olin kolmatta kertaa kouluttajana yhdessä työparini, lastenhoitaja Virpi Hietalahden kanssa Tampereen seudun Osaava -verkoston järjestämillä Tuunaa tuntisi -messuilla. Tilaisuuteen voi osallistua ko. verkoston jäsenoppilaitosten henkilöstö. 

Paja on ollut joka vuosi sama: TVT esi- ja alkuopetuksessa. Pajassa tehdään yhdessä lyhyitä animaatioelokuvia ja käymme läpi miten mediakasvatusta voi toteuttaa esi- ja alkuopetuksessa.  Ensimmäisenä vuonna paja tuli heti tunneissa täyteen. Seuraavana vuonna meitä pyydettiinkin ohjaamaan kaksi samansisältöistä pajaa. Molemmat tuli täyteen. 

Tänä vuonna koko Tuunaa tuntisi tapahtuma oli kutistunut. Salissa ei ollut enää näytteilleasettajia ja pajoja oli vähemmän kuin viime vuonna. Meidänkin pajamme oli ensimmäistä kertaa vajaa, ilmoittautuneita 19/20. 

Paja alkaa esittelyllä siitä, mitä me olemme esiopetuksessa tehneet. Näytetään pari elokuvaa, traileri ja musiikkivideo, joka on dokumentti esiopetusvuodesta.

Kannustamme nivomaan mediakasvatusprojektit laajempiin teemoihin. Kerromme, että kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea: elokuvassa voi eri lapset tehdä kuvakäsikirjoitusta, lavastusta, kuvausta jne. Elokuvaprojektissa on hyvä olla ainakin 2 aikuista mukana. Toinen keskittyy tekniseen toteutukseen, toinen dokumentointiin, ideointiin ja käytännön järjestelyihin. Meillä on ollut eskarissa esim. media marraskuu, jolloin on tehty elokuva. 

Tänä vuonna kerroin pajalaisille opinnoistani yliopistossa ja ajatuksia ja oppimaani Muuttuvat oppimisympäristöt -kurssilta. Erityisesti keskityin oppimisympäristöön käsitteenä ja digitaaliseen tarinankerrontaan. 

Tuunaa tuntisi pajassa jakaannutaan kolmeen ryhmään joissa tehdään n. 30 kuvan elokuva. Materiaaleina on mm. muovailuvaha, kivet, kävyt, Legot ja erilaiset aikakauslehdet. Elokuvat tehdään Movie Maker -ohjelmalla. Pajan kesto on 1h45min. Lopuksi katsomme ryhmien valmiit elokuvat.

Luennon mielenkiintoisena katsauksena käsiteltiin myös 2000-luvun suuntausta, konnektivismia, jossa oppiminen nähdään prosessina mikä tapahtuu erilaisissa muuttuvissa oppimisympäristöissä. Konnektivismi edustaa oppimiskäsitystä, joka näkee ihmisen toiminnan ja työskentelyn muovatuvan ja muuttuvan uusien välineiden ja esim. digitaalisuuden myötä. Oppiminen tapahtuu tehokkaimmin osana sosiaalista verkostoa, eikä ole enää pelkästään yksilön mielen sisäistä toimintaa (Korhonen).

Ajatuksia hyvästä oppimisesta tulvi "Flinga"-seinälle runsaasti, kun pienryhmät asiaa pohtivat. Yhtenäisinä näkemyksinä korostuivat esim. monipuoliset, yksilön ja yhteisön huomioivat opetusmenetelmät, vuorovaikutteisuus, lapsen mielenkiinnosta lähtevä pedagogiikka sekä elämyksellinen oppimisympäristö. Vaka-akkojen merkki seinällä sisälsi tämän näköisen ajatuksen:

Ylpeinä totesimme, että varhaiskasvatuksessa toteutetaan juurikin sitä hyvän oppimisen mallia, jossa oppiminen tapahtuu monipuolisissa ympäristöissä, kuten lähimetsässä tai vaikkapa retkellä kauppaan. Lapsi saa olla osallisena toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa aktiivisena oppijana. Leikki on tärkeässä roolissa kaikessa toiminnassa ja leikissä yhdistyvät keskeiset oppimista edistävät elementit: innostus, yhdessä tekeminen ja omien taitojen haastaminen. 

Tältä pohjalta on hyvä pohtia kuinka mahdollistamme lapsen hyvän oppimisen myös yhä muuttuvammassa ja digitalisoituvammassa oppimisympäristössä, pysyen itse kasvattajina kehityksen mukana, uutta ja ihmeellistä jatkuvasti omaksuen.

Sunnuntaiterkuin, Päivi (Vaka-akkojen neljäs jäsen)

Mitä olen oppinut tähän mennessä?

Vanhempien sitouttamisen tärkein työkalu tämän kurssin mukaan on "home visit's" . Koulujen opettajat luovat luottavaisen ja kunnioittavan suhteen vanhempiin kotivierailujen avulla. Vierailut suoritetaan ennen lukukuden alkua tai pien sen alettua. Vierailuilla halutaan madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä puolin ja toisin. Perheet pitivät tätä aluksi outona tapana, mutta käytäntö on osoittanut että kunnioitus ja luottamus on lisääntynyt. Kotivierailuilla käydään läpi oppilaan asioita monipuolisesti eri osa-alueet huomioiden. Perheen kanssa keskustellaan kuinka oppilasta voidaan auttaa ja tukea niin kouluss kuin kotona.

Tämä toimintamalli vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Ehkä tämä sopii amerikkalaiseen kulttuuriin ja varmasti olisi myös hyödynnettävissä muuallakin maailmassa. Itse olen toteuttanut saman tapaista toimintaa kun toimin erityislastentarhanopettajana. Pidimme toimintakauden aikana tuen lapsen asisoissa kaksi palaveria joistaa toinen pyrittiin pitämään lapsen kotona. Tämä sai paljon hyvää palautetta. Palavereissa kodeissa oltiin perheen "maaperällä". Keskusteluihin tuli erillainen sävy ja tunnelma. Perheet kertoivat avoimemmin lapsen asioista kodin näkökulmasta. Koin tämän erittäin hyvänä toimintamallina.

Asiantuntijat klipeissä ovat hyvin vakuuttavia ja asiansa osaavia. Aiheisiin on paljon tarjolla lisämateriaalia joista saa lisätietoa aihepiireistä.

Heidi Seppälä

Luentosarjan neljännen luennon aihe oli digitaalinen tarinankerronta. Se tarkoittaa lyhyitä, vain muutaman minuutin mittaisia minä-muotoisia tarinoita, jotka ääntä, kuvaa ja tekstiä yhdistellen muodostavat pienen multimediateoksen. Olennainen osa tarinaa on kertojan ääni ja äänimaailmaa voidaan tehostaa erilaisilla muilla äänillä tai musiikilla. Kuvituksena käytetään yleensä piirroksia, valokuvia, videopätkiä, tms. Digitaalista tarinankerrontaa voidaan hyödyntää erilaisiin tarkoituksiin. Sitä sovelletaan esimerkiksi mediakasvatuksen ja taidekasvatuksen tarkoituksiin ja yhtä hyvin se sopii omaelämäkerralliseen käyttöön. (DSTfinland, 2017)

Lasica (2010) listaa erilaisia aiheita, joiden kertomiseen digitaalista tarinankerrontaa voi hyödyntää. Tarina voi kertoa ihmisestä, joka on koskettanut kertojan elämää merkityksellisellä tavalla tai jostain tapahtumasta kertojan elämässä. Jonkin päämäärän saavuttaminen, kuten esimerkiksi valmistuminen ammattiin, tai omasta arkielämästä, esimerkiksi harrastuksesta, kertominen ovat tavallisia aiheita. Kertoja saattaa rakentaa tarinan myös itselleen merkityksellisestä paikasta tai siitä, miten jokin merkittävä asia tai ongelma hänen elämässään on ratkennut. Tarinoita syntyy myös tunnepitoisesti merkityksellisistä hetkistä, kuten lasten syntymät ja rakastuminen, sekä vaikeista asioista, esimerkiksi vakava sairastuminen tai läheisen menetys, selviytymisestä. (Lasica, 2010)

Luonnollisesti luento painottui digitaalisen tarinankerronnan käyttöön oppimisessa ja pääsimme kokeilemaan myös itse digitaalisen tarinan tekemistä Touchcast-sovelluksen avulla. Suunnitelma tai käsikirjoitus oli suunnilleen seuraavanlainen:

Taustakuvana kolmen varhaiskasvattajan varjot (neljäs toimi kuvaajana), jotka esityksessä vaihtuvien kuvien mukaan kuvaavat erilaisia varhaiskasvattajan työhön kuuluvia elementtejä.

Vaihtuvat valokuvaklipit työarkeen kuuluvista elementeistä: kyniä, kalenteri, matkapuhelin. Lisäksi screenshotteja käytössä olevista verkkosovelluksista: Facebook, WhatsApp, jne.

Taustalle musiikki Risto Räppääjä: Elämä ei ole hassumpaa.  

Suunnitelmassa ei ollut mitään vikaa ja toteutuskin onnistui aina taustamusiikin lisäämiseen asti mutta sitten tapahtui jotain, mitä opettajammekaan ei osannut selittää ja vähintäänkin näppärä tarinamme livahti silmiemme edessä huippunopeudella alusta loppuun kestäen seitsemän sekuntia. Opetus: opettele ja toista sata kertaa, ennenkuin edes yrität opettaa lapsille. Mutta kuten opettajammekin luennon lopuksi totesi: "Prosessi on tärkeämpi kuin valmis tulos". Siihen lauseeseen sisältyy niin itse tarinan tekemiseen kuuluva tiedonhankinta ja tarvittava sovellusten käytön hallinta kuin prosessiin liittyvät yhteisölliset ulottuvuudetkin joten se kiteyttää ajatuksen siitä, mikä on digitaalisen tarinankerronnan opetuksellinen anti.

Tämän päivän nuorelle digitaalinen tarinankerronta on varmasti melko luontevaa, digitaalisten välineiden yksi käyttötapa. Sopivat välineet vähintään valo- ja videokuvaamiseen - älypuhelin - ovat lähes aina mukana. Varhaiskasvattajan näkökulmasta ei kuitenkaan voi olla tuomatta esiin muutamaa kriittistä näkökohtaa. Ensinnäkin laitteiden käyttö ja yleensä verkossa toimiminen vaatii harkintaa ja taitoa ja koska varhaiskasvatus- ja esikouluikäiset, jotkut vielä ensimmäisillä luokillakin, lapset ovat lähtökohtaisesti vielä lukutaidottomia monilukutaidosta puhumattakaan, voisi digitaalisen tarinankerronnan ajatella olevan oikeasti hyödyllistä vasta alakoulun ylemmillä luokilla.

Toisena jäivät mietityttämään tietoturvanäkökohdat. Niihin käytettiin luennollakin jonkin verran puheenvuoroja, joissa pohdittiin videoiden levitykseen ja soveliaan materiaalin julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Lapsen arvostelukyky ei useinkaan riitä miettimään, onko sopivaa julkaista erilaisia kuvamateriaaleja ja toisaalta käyttää toisten julkaisemaa aineistoa. Kaveripiirin aiheuttama sosiaalinen paine saattaa sokaista ja toisaalta sekin, missä menee kiusaamisen raja, on melkoisen häilyvä käsite. Tietoturvaa ja sopivaa verkkokäyttäytymistä ajatellen ohjauksen merkitys on todella tärkeä vielä peruskoulun ylemmilläkin luokilla vaikka tiedot ja taidot jo ovatkin hyvät.

Kolmas otsaryppyjä aiheuttava ajatus on erilaisten tarinankertojien - tässä tapauksessa lasten - tasa-arvoisuus. Digitaalisten laitteiden määrä kouluissa vaihtelee todella paljon, samoin kuin kodeissa. Kaikilla perheillä ei ole varaa hankkia erilaisia laitteita ja lasten pääsy digitaaliseen maailmaan jää koulun harteille. Jos koululuokassa on käytössä kaksi tablettia ja oppilaita on 25, voi nopeasti päätellä, ettei vuoro osu omalle kohdalle kovin usein.

Vaka-akkain vakavan akkamaisia ajatuksia tulkitsi Anna-Liisa.

Lähteet:

DSTfinland, 2017. Digital Storytelling Finland. dstfinland.ning.com/page/mik.on  Luettu 27.1.2017.

Lasica JD, 2010. Digital storytelling. A tutorial in 10 easy steps. www.socialbrite.org/2010/07/15/digital-storytelling-a-tutorial-in-10-easy-steps/  Luettu 27.1.2017.

Jos pidin lisättyä todellisuutta (augmented reality) neljä vuotta sitten epätodellisena ajatuksena tavallisessa elämässä, kun  tokaluokkalainen oppilas ehdotti virtuaalipelejä koulun pihalle Unelmien koulunpiha -projektissa, niin Ufo -havaintoa vastaavana ajatuksena olisin pitänyt lausahdusta, että allekirjoittanut suorittaa kurssin Harvardin yliopistossa. Harvardissa, joka on maailman arvostetuimpia korkeakouluja.

Hienoa olla väärässä. Nyt minulla on lisättyä todellisuutta omassa taskussani (Pokemon Go) ja olen ilmoittautunut kurssille Harvardin yliopistoon. Suoritan kurssin "Introduction to Family Engagement in education". Pääluennoitsijana on tohtori Karen L. Mapp.

Kurssi on MOOC -kurssi (massive open online course). MOOCia pidetään tulevaisuuden avoimena yliopistona ja idea on juuri tämä, kaikille ja kaikkialle. Kurssin järjestää MOOC -kurssina edX, joka on voittoa tavoittelematon organisaatio. edX:n loi Massachusetts:n teknologinen instituutti ja Harvardin yliopisto 2012. Minä olen yksi edX:n miljoonista opiskelijoista.

Tässä blogissa kerron kurssin etenemisestä ja toivonkin lukijoilta kommentteja, erityisesti jos itse olette olleet MOOC -kurssilla.

Idean tähän hienoon mahdollisuuteen sain Tampereen yliopiston kasvatuksen ja yhteiskunnan tutkimuksen maisteriopintojen kurssilta KASSO1 Muuttuvat oppimisympäristöt 5 op, vastaavana opettajana Vesa Korhonen. Ryhmämme blogi on yksi osa opintojaksoa.

Vaka-Akat? Varhaiskasvattaja akat tai akateemiset varhaiskasvattajat, saat itse päättää. 

Sunnuntaiterveisin, Maarit Laukkanen, Kämmenniemen päiväkodin lastentarhanopettaja esiopetuksessa ja opiskelija

Takaraivooni syöpyi luennolta kuva eri sukupolvista saman pöydän ääressä ja nykyaikaa varsin hyvin kuvaava keskustelu siitä, mistä kunkin sukupolven edustaja uutisensa, yhteisönsä, jne. löytää. Itse 70-luvun lapsena olen saanut nähdä teknologian huiman kehityksen hyvin läheltä enkä edes yritä väittää pysyneeni kaikessa mukana. Viimeistään omien lasteni - Z-sukupolven - myötä se on tullut hyvinkin selväksi. Melkein kateellisena seuraan heidän avointa suhtautumistaan sosiaalisen median ja ylipäätään digitaalisuuden maailmaan. Kauas on tultu siitä ajasta, jolloin tietotekniikka oli valikoima erilaisia DOS-komentoja ja jos kirjoitit del*.* niin katastrofi oli varma. Hyvä näin.

Omasta sukupolvestani - ja varmasti vanhemmistakin - on tunnistettavissa välillä hyvinkin voimakas epäluulo ja jopa pelko uutta ja tuntematonta kohtaan. Kun kännykkävallankumous 90-luvulla alkoi, ensimmäisiä kännykkään julkisesti puhuvia ihmisiä pidettiin vähintäänkin outoina. Nyt taitaa lankapuhelin jo olla outo. Epävarmuus ja tietämättömyys luovat helposti pelkoa ja onkin syytä kysyä, pitäisikö tässä kohden katsoa myös hieman peiliin. Media sinänsä tekee osansa siinä, että digitaalisen maailman uhkakuvat ja pelottavat puolet tulevat julki eikä niiden olemassaoloa tokikaan tule vähätellä mutta toisaalta meillä jokaisella on myös velvollisuus pyrkiä hyväksymään ja oppimaan uudet asiat, mikä mahdollistaa myös niiden hyvien puolien löytymisen. Hintikka (2014, 20) listaa artikkelissaan somemaailman haitoiksi tietoturvakysymykset ja roskapostin, ikärajoitusten noudattamisen haasteet, koukuttavuuden ja nettikiusaamisen. Nämä ovat niitä asioita, joiden puitteissa yritämme diginatiivejamme kasvattaa fiksuun nettikäyttäytymiseen eikä se taida olla mahdollista ilman oikeata tietoa.

Hintikka (2014, 13-14) määrittelee artikkelissaan sosiaalista mediaa sisällöntuotanto- ja julkaisuvälineenä, esim. blogit; sisältöjen jakamisena, esim. YouTube; erilaisina yhteisöpalveluina, esim. Facebook; virtuaalimaailmoina, jne. Sosiaalinen media voi Hintikan (ma.) mukaan viitata sekä yksittäisiin internetpalveluihin että niiden käyttötapaan ja -tarkoitukseen. Painotus voi olla sosiaalinen, kuten Facebookissa, tai sisällöllinen, kuten YouTubessa, tai molempia yhdistävä, kuten esimerkiksi Wikipediassa.

Digitaalisten viestintävalmiuksien omaksumiseen määriteltiin luennolla kolme keskeistä tekijää, jotka ovat välineet, taidot ja motivaatio. Tekijät voidaan erottaa kukin omakseen mutta niiden voidaan nähdä myös liittyvän toisiinsa. Motivaatio on edellytys taitojen kehittymiselle ja kehittämiselle, toisaalta heikoiksi koetut taidot voivat syödä motivaatiota. Välineisiin panostaminen voi olla motivaatiokysymys mutta myös taloudellinen tilanne saattaa vaikuttaa. Vanhanaikaisiksi koetut laitteet tai niiden puuttuminen vaikuttavat motivaatioon ja voivat käytännössä olla este oppimiselle. Kuitenkin elämme aikaa, jolloin ihan käytännön asioiden hoitaminen on jo pitkälti siirtynyt verkkoon eikä itsensä sulkeminen digimaailman ulkopuolelle ole toivottavaa, se voi aiheuttaa jopa syrjäytymistä. Erilaisten tiskin takana hoidettavien asiointipalvelujen väheneminen asettaa haasteen erityisesti ikääntyville, mihin mediassakin on alettu ottaa kantaa. Myös työelämässä digitaalisten välineiden lisääntyminen aiheuttaa kuormittumisen epätasaisuutta, jos koko työyhteisö ei ole avoin uuden oppimiselle.

Tämän päivän koululaisille - Z-sukupolvelle, diginatiiveille - sosiaalinen media on itsestään selvä kohtaamis- ja yhteydenpitopaikka. Snapchat ja Instagram kertovat heille toistensa kuulumiset ja lisää ryhmiä löytyy WhatsAppista. Maailma on heitä lähellä eikä rohkeutta puutu heittäytyä mukaan. Taustalle tarvitaan kuitenkin meitä aikuisia; vanhempia, ammattikasvattajia, valmentajia, ohjaajia, jne. ohjaamaan ja turvaamaan digitaalistakin tietä. Ja vaikka "snäpin" käyttöä yhdessä opetellessa saatkin kuulla olevasi "urpo" niin onpahan teillä ainakin yhdessä hauskaa. Somessa nuori tuntee kuuluvansa porukkaan ja ujompienkin on helpompi liittyä erilaisiin ryhmiin ja saada "tykkääjiä".

Lähde:

Hintikka K. 2014. Pedagogiset toimintakulttuurit muutoksessa. Sosiaalinen media ja yleissivistävä opetus Suomessa vuonna 2023. Opetushallitus, Otavan Opisto.